16. elokuuta 2017

KUVAT VS. TODELLISUUS




Minulla on tunne, että yksi eniten bloggaamisen tai instan käyttöön liittyvä palaute meille bloggaajille on se, että miten kuvat vastaavat todellisuutta. Kuinka paljon silotellaan ja rajataan ulkopuolelle. 
Olen kuullut paljon kritisoivia kommentteja siitä, että ei bloggaajat ole sitä miltä näyttävät ja ei ne kodit ole sellaisia miltä ne näyttävät. Ja tämähän on aiheena ikiklassikko! Tästä aiheesta olen lukenut lukemattoman määrän vastapostauksia, että kuinka me bloggaajat itse määrittelemme mitä itse haluamme näyttää ja meillä on oikeus siihen. Ja siitä, että kuka niitä petaamattomia petejä tai kaatuneita maitolaseja haluaisi tulla katsomaan? Joten en mene nyt siihen ollenkaan, olette sen kuulleet jo varmasti.



Lähinnä haluan nyt omalta osaltani selvittää blogissa ja instassa näkyvieni kuvien taustat. Vastaavatko ne todellisuutta? Mielestäni vastaavat. Käsittelen toki kuvia, kuka ei? Ja lähinnä se on valoisuutta ja värikylläisyyden säätöä. Joskus enempikin. Mutta kohtuudella, aina. Mutta pointtini on se, että kuvaan avoimesti kotiani ja toki päätän itse, mitkä kulmat näytän ja milloin. Ja päätös siitä on onneksi, nyt ja aina, minun käsissäni. En juurikaan kuvaa eteistä tai pesuhuonetta, jotka ei mielestäni näytä miltään. Tai pyrin välttelemään keittiökuvissa lattialieden näkymistä. Se vain ei ole kaunis elementti. Eli on asioita, joita välttelen. Mutta kyllähän meistä jokainen, lähes tulkoon ainakin?, haluaa feedinsä näyttävän kauniilta. 

Mutta se mitä näette kuvissa, on lähes poikeuksetta totta. En nosta tyynyjä sängylle kuvia varten, vaan ne nostetaan siihen joka aamu. En osta kukkia kuvia varten, vaan pidän oikeasti kukista ja ostan niitä usein. En tee näyttävää kakkua kuvaa varten, vaan leivoin oikeasti paljon. Mutta, myös kuvaan paljon. Ja rakastan sitä.Tässä samalla haluan ottaa kantaa siihen, että ihmisillä tuntuu jostain syystä olevan sellainen käsitys, että kaikki esteettiset kattaukset ja kakut yms. tehdään pelkästään blogia tai instakuvaa varten. Ja se, että jos jonkun kattauksen kuvaa, se tekee siitä jotenkin huonomman. Tai vain ainoastaan kuvaa varten tehdyn. Ei vieraita tai muuten vaan laittamisen ilon vuoksi, ei tietenkään. Vaan pelkästään ja ainoastaan  kuvaa varten. Ja tämä loukkaa minua, esteetikkoa. Jos et ota kuvaa, kattaus on hyvä, jos otat - paha. Minulle on suotu ainakin jonkinasteinen visuaalinen silmä, miksi sitä en saisi käyttää? Tai oikeastaan, miksi se kattauksen taltioiminen ja jakaminen sosiaalisessa mediassa on niin paha synti? Mistä inspiraatiota seuraavien syntymäpäivien kohdalla löytää, jos kaikki pitäisivät kuvat vain itsellään. Ei olisi instaa, pinterestiä tai blogeja... Kyllä minä ainakin haluan jatkaa noiden kanavien suurkulutusta, ja inspiroitua. Ja innostua.Rakastan tehdä näyttäviä kattauksia, kakkuja ja leivoksia. Rakastan panostaa juhliin ja joskus pelkästään viikonlopun aamupalaan. Rakastan rakentaa asetelmia ja tehdä tavallisista asioista esteettisempiä. Uskooko joku oikeasti, että parin tunnin juustokakun leipomiset hyydytysaikoineen tehdään oikeasti yhtä kuvaa varten? Ja usein. Sanoisin, että kyllä tämä on sitä "rakkaudesta lajiin". Ei ne näyttävät kattaukset ihan ilmaiseksi ja ihan itsekseen synny. Kyllä ne vaativat aikaa, vähän ehkä joskus rahaa ja ennen kaikkea paljon työtä. Ei niitä yhden kuvan vuoksi kyhätä vaan kyllä siellä takana on se intohimo visuaaliseen tekemiseen ja estetiikkaan.Ja en edes mainitse, että on meilläkin päiviä, jolloin ateriat ovat nopeita huitaisuja ja kahvi juodaan seisten. Ja kuulkaas, on niitä monen monta kaunista kattausta ja kukkapuskaa pöydällä, joita ei koskaan kuvattu. Elämää on myös tuolla somen ulkopuolellakin. Onneksi. Vielä ainakin. Ja alunperin, siksihän tämän blogin aloitin, jaetaan ilot. Ne onnistumisen, pienet ja suuret ilot. Inspiraatioksi teille. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.



Mutta palatakseni siihen alkuperäiseen asiaan. Niin kyllä, meillä näyttää oikeasti tältä. Meillä on nuo kaikki näkyvät asetelmat aina, toki pyörittelen pieniä esineitä ja kasveja, mutta siellä ne aina on. Taljat on aina penkillä ja tyynyt sänkyllä ja sohvalla. Vihreää siellä sun täällä. Ja siistiä. Olen melkoinen friikki, mitä siisteyteen tulee. Haluan pitää paikat järjestyksessä ja pölypallot poissa. Lisäksi minulle on pahat allergiat, on se melkein välttämätöntänkin. Ja sekainen ja likanen koti ei vain sovi minulle. Kotia ei siis siivota kuvaa varten. Joskus toki joku kuvaa "rumentava" esine saatetaan nostaa sivuun, mutta ymmärrätte pointin.

Joten tästä inspiroituuneena kuvasin teille koko kodin. Kokonaan. Videolle. Ja se on nyt nähtävillä 24 tuntia minun instastoryssä. Klikkaile siis instagramiin @2xilo ja kurkkaa vastaako nuo yllä olevat kuvat todellisuutta? Keskiviikkona, tavallisena iltapäivänä, todellisuus meillä näyttää siltä.

13. elokuuta 2017

VALINTOJEN MAAILMA



Valintoja. Niin niitä tehdään. Kokoajan, joka päivä. Jokainen meistä, sinä ja minä. Huomaamatta tai tarkemmin ajateltuna. Toiset on helpompi tehdä, toiset vaatii pitkän pohdiskelun ja eri vaihtoehtojen puntaroimisen.

Mitä päättyy ostoskoriini, miten syön ja mitä syön. Mitä puen aamulla päälle, miten meikkaan ja esiinnyn. Mistä vaatteet on hankittu ja miten ja kuka ne on valmistanut, entä sitten kaikki ne kauneudenhoitotuotteet. Käytänkö alkoholia tai nikotiinituotteita. Tai kuinka paljon käytän. Mistä huonekalut on hankittu, suosinko kotimaisia valmistajia vai huonekalujättejä. Tekeekö kylppärirempan virolainen, naapurin Pekka pimeänä vai paikkakuntalainen kyseistä palvelua tuottava yritys. Ostanko auton ja minkälaisen sitten, vai käytänkö julkista liikennettä ja mahdollisiman paljon sitä omaa Helkamaa. Liikunko aktiivisesti ja monipuolisesti, miten suhtaudun kulttuuriin ja politiikkaan. Pidänkö itseni ajan tasalla ja millä tavalla. Miten puhun lapsilleni, puolisolleni ja muille ihmisille. Miten kasvatan lapseni, mikä on sallittua ja mikä kiellettyjen asioiden listalla. Käytänkö sosiaalista mediaa ja miten siellä esiinnyn. Ja millä tavalla tuon edellä mainittuja asioita sosiaalisessa mediassa esille. Olenko oma itseni, vai yritänkö luoda tietynlaista kuvaa itsestäni ja valinnoista. Ja teenkö sitä ihan normaali arjessakin, vai seisonko jokaisen valinnan takana. Vai yritänkö luoda parempi ihminen -kulissia.

Ajattelen, että jokainen meistä on vapaa valitsemaan kuinka tahtoo. En usko, että omat valintani ovat parempia kuin esimerkiksi sinun valintasi. Mutta en siedä feikkausta, haluan, että jokainen on oikeasti valintojensa takana. Totta kai on paljon näitä yllä mainittuja valintoja, joissa täytyy ottaa myös muun perheen mielipide huomioon ja tehdä ne valinnat yhdessä, perheenä. Ja valitettavasti osa noita valinnoista ei aina ole tahto tai halu-kysymyksiä, vaan tilillä näkyvä saldotilanne määrittää esimerkiksi ostopäätöksiin liittyvät valinnat. Tai esimerkiksi paikkakunnan yleinen tarjonta voi vaikeuttaa pienillä paikkakunnilla. Toiset meistä pohtii yllä mainittuja asioita hyvin tarkasti ja haluavat elää täysin tietyn kaavan mukaan. Osa meistä taas ei halua eikä jaksa vaivata päätään moisilla asioilla. Osa ei ajattele valintojaan sen tarkemmin, tai siihen, mitä pienikin valinta voi tarkoittaa pitemmässä juoksussa. Jokaisella valinnalla on kuitenkin aina seuraus. Jollakin tapaa, aina.

Sitten meillä on niitä isoja, ja yleensä hyvin haastavia valintoja, joita tulee elämässämme vastaan. Miten asun ja elän, kenen kanssa sen teen. Avioidunko, haluanko lapsia. Eroanko, palaanko yhteen. Miten elämänkatsomukseni ja uskoni. Yleensäkin kaikki ne asiat, jotka hyvin pitkälti juontavat siihen minkälaisia elämänarvoja ja -filosofiaa haluamme noudattaa. Totta kai muistan ja tiedostankin hyvin, että osa näistäkin asioita on sellaisia joihin valitettavasti pysty itse vaikuttamaan, vaan se on jonkin meitä suuremman käsissä.

Mutta sillon kun pystymme vaikuttamaan näihin valintoihin, miten ne me teemme. Miksi juuri nämä isoimmat valinnat on niin vaikeita tehdä? Totta kai näissä elämän suurissa kysymyksissä täytyykin pysähtyä miettimään ja niiden kuuluukin olla luonteeltaan vaikeita päätöksiä. MUTTA. Miksi näihin valintoihin annamme eniten ympäristön vaikuttaa. Kuinka moni voi käsi sydämmellä sanoa, että olisi jokaisen valinnan tehnyt täysin omaan sielun ääntä kuunnellen. Ei yhtään noussutta kättä, veikkaan. Vai onko joku meistä niin vahva? Ja mikä meitä jarruttaa tai vaikeuttaa? Juuri nämä kun mielestäni ovat niitä, jotka mielestäni pitäisi tehdä juuri itse, omaa sisimpään uskoen (ja toki muistan, että tietysti näistäkin osa pitää tehdä yhdesssä perheenä tai pariskuntana, mutta tiedätte mihin pyrin). 

Luulen, että pelko. Pelko menettämisestä. Pelko satuttamisesta. Pelko tulla satutetuksi, nöyryytetyksi tai hylätyksi. Pelko arvokkuuden menetyksestä tietyssä sosiaalisessa piirissä. Pelko tulla haukutuksi tai "selkään puukotetuksi". Pelko läheisten menettämisestä, pelko tulla yksinäiseksi. Pelko jonkilaisen sosiaalisen statuksen menettämisestä tai pelko tietynlaisen elämänlaadun menettämisestä. Pelko haavoittumisesta, joko itsensä tai lähimmäisten puolesta. Tai pahimmassa tapauksessa pelko tulla pahoinpidellyksi tai henkisen tai fyysisen väkivallan urhiksi joutumisesta.

Minä toivoisin, että meillä jokaisella olisi oikeus omiin valintoihin. Ja, että olisimme armollisempia toisia kohtaan kun he kohtaavat elämäntilanteen, jossa joudutaan tekemään vaikeita valintoja. Uskoisin, että meistä jokainen tuntee sisimpänsä kuitenkin kaikista parhaiten. Ja me emme voi olla koskaan varmoja, mitä valintojen takana on tapahtunut, tai mikä on ajanut kenenkin mihinkin valintoihin. Tänä päivänä meillä on vielä kokoajan enemmän ja enemmän mahdollisuuksia ja tarjontaa tehdä valintoja. Tänä päivänä meillä on myös helpompi ja helpompi arvostella toisten valintoja. Joko anonyymisti tai nimellä. Sen mahdollistaa tietenkin sosiaalinen media. 

Toivoisin, että me muistaisimme kun arvostellemme toisten uutta sohvaa tai hassuja kenkiä, toisten eroa tai uskoon heräämistä, että jokaisen niiden valinnan takana on pieni ihminen. Pieni ihminen, joka on itse tehnyt sen valinnan, ja saattaa olla hyvin herkässä tilassa. Emme voi koskaan tietää, mitä toisten valintojen arvosteleminen voi tehdä toiselle. Se voi satuttaa hyvin syvästi tai pahimmassa tapauksessa murskata hänen elämänsä. Hetkellisesti tai jopa pitemmäksi aikaa. Mutta sen tiedän, että jokainen meistä tulee joskus olemaan valintojen edessä. Pienien tai suurien. Mutta valintojen, jotka täytyy tehdä. 

9. elokuuta 2017

HITAASTI, HARKITEN. VALMISTA!




Meidän tv-seinä on vihdoinkin valmis. Aikansa otti, mutta nyt olen kyllä tyytyväinen. Pikkuhiljaa alkoi seinälle kerääntyä tavaroita ja harkiten mietin ja selailin eri vaihtoehtoja... Nyt se näyttää siltä, että siellä on kaikki paikallaan.Menun Wire -jalusta kukalle kulmaan ja Menun pienet hyllyt sekä Menun POV-kynttiläteline yläpuolelle. On niin oivat yksityiskohdat, hirmuisen hyvät ovat, minä tykkään. Television vasenta puolelta taas löytyy abstractia taidetta, omalla kädellä valmistettuna tietysti.Itsessään tuosta Sonoksen kaiuttimesta en välitä, mutta senkin on pakko, joissain olla. Ja olohuone toki sijaitsee keskeisellä paikalla ääneen ja musiikin suhteen ajateltuna. Ja onhan niitä visuaalisesti kauheampiakin kauittimia nähty :D Ja miehelle kodin tärkein huonekalu, niin minkäs teet..

7. elokuuta 2017

TEIDEN TUKKONA

Hei, ompa vaan kulunut tovi viime postauksesta. On ollut kesää, lomaa, reissua, hyvää mieltä ja pahaa mieltä. On ollut vaikeita päiviä, mutta onneksi myös niitä parempia päiviä. Ja pysytellään nyt niiden parempien päivien äärellä. 

Me nimittäin olimme reilun viikon mieheni ja hänen poikiensa kanssa karavaanaroimassa. Otimme myös nuorimman siskoni mukaan reissuun. Meillä oli hyvin hatarat suunnitelmat lähtiessä ja päätimme mennä aika lailla säiden ja tunteiden mukaan. Niin ja tietysti erityisesti lasten mukaan.













Matkamme alkoi tietysti täältä Keski-Pohjanmaalta, josta suuntasimme ensimmäiseksi Tuuriin ja lapset pääsivät miljoonativoliin. Sieltä jatkoimme hyvin nopeasti matkaa Kankaanpäähän, Kuninkaanlähteelle. Kuninkaanlähde on leirintäalue, jolle voin näin noviisikaravaanarina antaa täydet sata pistettä. Ihan mielettömän hyvä paikka olla lasten kanssa matkatessa, ja lisäksi kohtuu hintainen ja todella siistit yleiset tilat.

Kankaanpäästä jatkoimme matkaa etelään, ja asetimme asuntoauton mieheni veljen pihaan hetkeksi. Säät eivät suosineet, joten kokeilimme Konalassa sijaitsevaa Huimalaa, josta tietysti lapset tykkäsivät. Seuraavana päivänä pääsimme jo picniköimään hyvän ystäväni ja hänen miehensä sekä tyttärensä kanssa Oittaalle, ja lapset pääsivät purkamaan energiansa angry birds -puistoon.

Matkamme jatkui Mikkeliin, ja siellä tarkemmin Visulahteen. Sisäleikkipuisto ja ulkopuisto karuselleineen ja uima-altaineen oli lapsille yllättäen mieleen. Mutta siihenpä oikeastaan Visulahti sitten jäikin, toisen siellä vietetyn yön sijaan päätimmekin jatkaa matkaa Kuopioon.

Kuopiossa saimme nauttia savolaisesta vieraanvaraisuudesta koko rahalla ja kaksi täyttä päivää. Viimeinen pysäkkimme oli mieheni serkun luona. Hän perheineen oli järjestänyt meille melkoisen täysihoidon. Palju oli vuokrattu pihalle ja se seisoi siellä meitä odottamassa. Viikon asuntoautossa väännettyjen ruokien ja ruisleivän sekä mäkkärin varassa menneenä tuntui taivaalliselta päästä nauttimaan jotain muutakin. Ja R tarjosi kyllä meille sellaiset eväät, että niitä muistellaan vieläkin, ja varmasti pitkäänkin. Viimeiset lomapäivät sujuivat leppoisassa yhdessä olossa heidän suurella pihalla touhutessa ja yhdessä tekemisestä. 

Meidän sisäiset karanaavarit kyllä heräsivät... Hmmmm, mihin sitä ensi kesänä lähtisi?