31. elokuuta 2017

VENETSIALAISET

Viime viikonloppuna vietettiin venetsialaisia, kesän lopettajaisia. Ja siihen se kesä todella loppui, kuin veitsellä leikaten. Jos koko kesää olikaan. No mutta, kuinka masentava aloitus.

Kokeillaan uudestaan. Viime viikonloppuna juhlttiin venetsialaisia, kyllähän kesälle pitää olla jokin päätepiste. Ja millainen päätös sille saatiikaan. Eikös kuulostakin paljon paremmalta....






Olin jo hyvissä ajoin varannut minulle tärkeän ihmisen yhdeksi illaksi ja yöksi. Meillä olisi kokonainen päivä ja ilta sekä yö olla. Ihan vain olla. Minä ja hän. Hän, minun rakas ystävä. Olimme sitä odottaneet. Kukaan ei olisi keskeyttämässä, jutut eivät jäisi kesken ja kerrankin olisi oikeasti kunnolla a i k a a.






Hän täyttää nyt suuskuun alussa vuosia ja päätin samalla laittaa hänelle pienet privaattipartyt pystyyn. Venetsialais-teemassa laitoin terassin syksyiseen tunnelmaan. Viirein ja asetelmin hiukan juhlan tuntua.






Ja voi kuinka me nautimme. Jokaisen meistä pitäisi omistaa ainakin yksin hänenlaisensa. Luotettava, lojaali ja rakastaa pyyteettömästi.

30. elokuuta 2017

KESÄN KAUNEIN PAIKKA

Inhottavin tapa aloittaa blogiteksti mitä tiedän on "Anteeksi, että viime postauksesta on kulunut aikaa". Ja silti tekisi mieli aloittaa sillä. Postaustahti on ollut nyt kesällä vähän niin ja näin. Katsokaas kun täällä ei ole pysytty paikallaan. Kesästä on otettu kaikki irti, autossa on tuhansia kilometrejä mittarissa lisää ja täällä on yksi kärsivällisempi matkustaja enempi noiden kilometrien opettamana. On menty asuntoautolla ympäri Suomen, vierailtu ystävien luona toisella puolella Suomen ja miehen vanhempien mökillä nautittu luonnonrauhasta ja poimittu vadelmia talvea varten. Paitsi korjaus, minä olen poiminut, heh. Ja kun ei oltu menty vielä tarpeeksi, otimme nokat kohti Lappia ja ajettiin 700 kilometria. S e i t s e m ä n s a t a a kilometria pyöräilemään, kun kotikyläkin on katuja täynnä.





Ja siinähän se onkin. Jokaikisen suomalaisen täytyisi joskus käydä Lapissa. Lapin luonnossa ja lumossa. Joku kyllä tosin opasti tuolla reissussa, että lappi alkaa vasta siellä missä ei enää puita kasva. No, Saariselkä on minulle jo ihan riittävästi lappia. Siellä on jo tunturit, purot, uomat ja kurut. Ja ennen kaikkea siellä on luonto, hiljaisuus ja rauha.



Vuokrasimme maastopyörät kolmeksi vuorokaudeksi. Yöksi mökkiin nukkumaan ja täydet päivät pyörän selässä aina iltaan saakka. Ruoka trangialla ja energiaa suklaapatukoista. Vesisäiliöt reppuihin täytettiin puroista. Niin puhdistavaa. Lähinnä siis mielen osalta. Mehän olimme välillä polvia myöten suossa ja selkä kurassa. Tai ainakin ihan läpimärkänä hiestä. Ihan koko ajan, kolme päivää.

Varmasti ainakin 80 kertaa ajatus "nyt en jaksa enää metriäkään", ja silti jaksoin vielä montakymmentä. Tunturia ylöspäin kiivetessä usko omiin reisilihaksiin ei aina tahtonut riittää, mutta pää onneksi kesti ja loppujen lopuksi varmaan sitä käytettiin enemmän noissa pirullisissa nousuissa kuin jalkalihaksia. Ja toisaalta taas, siinähän se koko jutun juoni on. Jokaisen oma maailmanvalloittaja moment kun olet tunturin huipulla. Katsot ympärillesi ja ihan minne vain silmäsi lasket, on kaikkialla ympärillä niin kaunista, että hädin tuskin pystyt sitä sisäistämäänkään. Ja jokaisen tuskallisen laskun jälkeen seuraa tietenkin hulvaton lasku. Lasku, jossa mentiin niin kovaa, että en ikinä ole ollut niin keskittynyt johonkin. Selviytymään kokonaisena, ehjänä alas. 

Mutta ei sitä tänne tekstii saa, vaikka kuinka tähän sanoja peräkkäin laittaisin. Tai vaikka joku kovemman sarjan kirjoittaja tulisi kaveriksi. Tai noista kuvista. Se pitää kokea. Jokaisen itse.

20. elokuuta 2017

10 x RANDOM FAKTAA MINUSTA



Sen kummemmin selittelemättä tai alustamatta mennäänpäs suoraan asiaan. Kymmenen asiaa, jota en usko sinun tietävän minusta. Jotta tuntisitte tekstin rustaajan paremmin.























1. Järjestän kaiken. Siis kotona. Kaikki mitä voi. On laatikoita kaikille tietyille asioille. Kansiot eri lipuille ja lapuille, kaikki saman värisiä ja saman kokoisia tietenkin. Astiat ovat kaapissa väreittän, okei vain kahdessa eri värissä ja ja tarkoissa riveissä samanlaiset samanlaisien kanssa. Ja kaikki tietysti samaa sarjaa. Pyyhkeet ja lakanat pitää viikata tietyllä kaavalla. Ensin keskeltä, sitten kolmeen osaan, kahteen osaan, jne.. Ja tottakai lajitella kaappiin värien mukaan. Jokaisessa kaapissa on omat hengarinsa ja niiden täytyy olla samanlaiset keskenään. Vaatehuoneessa vaatteet on järjestetty tarkasti väreittäin ja käyttötarkoitusten mukaan.Minä olen myös se, joka taittelee jokaisen kauppakassin tietyllä kaavalla kaappiin ennen kuin niistä tulee roskapusseja. Ok, saattaa kuulostaa ahdistavalta ja nipottavalta? Mutta en usko, että se kanssa-asujalleni on. Vaikka hän siitä välillä vinoileekin. Teen sen itse, enkä nipota siitä muille. Enkä tee siitä numeroa ja vaadi samaa muilta. Ja jos meillä on pojat tai muita lapsia, annan niille kaiken sen tilan mitä he vain ikinä tarvitsevat. Ja lelut saa olla niin levällään kuin he ne saavat ikinä levitettyä. Tai kastikkeet pöydällä. Kyllä ne kerkeä siivota sitten myöhemmin. Ja oikeasti, puolustuspuhe, kaikki ei tarvi järjestää kuin kerran, niin se on helppo pitää sittemmin yllä. Kuulostaa vain työläälle, mutta oikeasti helppo kun asiat ovat jiirissään alusta saakka.

2. Sekoilen sanoissa ja sanonnoissa jatkuvasti. Niistä on tullut jo ihan yleinen naurunaihe. Milloin kyselen traagisista (strategiset - muuten. hirmu hankala sana kirjoittaa) mitoista. Tai tämähän oli nopeaa (helppoa) kuin heinänteko. Tai kun kyselin autonkatoksen pistooli(pistoke)paikasta. Tämä lista olisi loputon, jos kaikki kirjoitettaisiin ylös. Niin kuin pienten lasten hauskat sanomiset ja sanojen väärin käyttö.

3. Kuvista varmaan saa jonkinlaisen käsityksen hiuksistani. Niitä muuten on, on niiiiin valtavasti. Ja vieläkään en tiedä, vihaanko vai rakastanko niitä. Onhan ne mahtavat, kun on sitä tukkaa. Vähän kun kihartaa, niin jo on pehkoa tuuheasti. Ja ei niitä tarvitse edes juuri laittaa, näyttävät on - kun vaan on. Mutta paljon hiusta, melkoinen apina muutenkin. Argh. Ja salilla olo on kuin olisi venäläinen karvahattu päässä. Lämpöhalvaus, joka kerta urheillessa. Ja perusarjessa, suihkun jälkeen saat odottaa melkein seuraavaan päivään ennen kuin on kuivat. No, eivätpä nopeiten tosin rasvoitukkaan.

4. Olen aika laaadyyy, tykkään laittautua ja ajan kanssa. Käytän sukkahousuja ja hameita, paljon mekkoja, ihan perusarjessa. Sijoitan mielelläni merkkilaukkuun. Kiharran ja suoristan. Hiuksia siis, jos joku ei tajunnu, heh. Joskus heittäydyn oikein prima donnaksi ja laitan aivan irtokynnet ja -ripset. Minulla on usein myös ripsien pidennykset pitkiä aikoja. Mutta sitten kuitenkaan en ole yhtään hienohelma. Sisimmistäni. Lyön sormet multaan pihalla epäröimättä, kahlaan metsissä, lähden mukaan mitä hölmöimpiinkin juttuihin. Vaikka niissä usein epäonnistunkin. Esimerkiksi perimiehisessä halkojen hakkauksessa. Mutta yritän. Nytkin olen itse asiassa parasta aikaa  kotimatkalla lapista, olimme pyöräilemässä tuntureilla ja tekemässä trangialla metsässä ruokaa. Upposin suohon ja hikoilin kuin hullu helteessä. Ja minä olen se vieras, joka saattaa löytyä matolta huolettomasti makaamasta tai jalat ylhäällä sohvalta. Ja kyllä, kuitenkin 90 % ajasta olen jumppahousut jalassa, tukka ponnarilla kotona.

5.Minulla ja miehelläni on ikää yhteensä 59 vuotta. Silti meiltä kysytään hyvin, hyvin usein henkkareita. That's a good thing, right? Ja vaikka meillä on seitsemän vuotta ikäeroa, meitä luullaan usein samanikäisiksi ja usein vielä minuakin monta vuotta nuoremmaksi pariskunnaksi. Babyfacet.

6. Pelkään eläimiä. Kaikkia. Pieniä ja isoja, kaikkia eri rotuja, muotoja ja merkkejä. Ihan kaikki versioita mitä niitä ikinä on. Kerrattain ystäväni pakotti italiassa minut turistikuvaan kanssaan, tiiättekös, siemeniä vähän käteen ja ympärillä on heti sata lintua. Voi näkisittepä ne kuvat. Vaikka kaikki siemenet olivat ystäväni kädessä ja minun käsi vain siellä alla, en edes koskenut moisiin. Tärisin kuvan oton jälkeen shokissa. Tai se, kun jouduin aikuisiällä lopettamaan ratsastuksen, koska pelkäsin hevosia niin paljon, etten uskaltanut olla niiden kanssa samassa karsinassa saatika laittaa niitä valmiiksi. Tai kun tänä kesänä jouduin ensimmäistä kertaa kalan kanssa samaan veneeseen. Mieheni ei ollut koskaan nähnyt minua niin peloissaan. Koko järvi ja mökit sen rannassa taisi myös kuulla mielipiteeni fisuista. Ihan pienesti olen oppinut selviämään joidenkin koirien kanssa, työn ja asiakaskäyntien myötä.

7. Olen saanut myöhästyttyäni New Yorkin kentällä kolme eri kertaa uudet liput ilmaiseksi itkemällä. Siis ihan vain oman hölmöilyn takia myöhästyneenä. Kerran jopa ihan limusiini-kyydin toiselle kentälle uudelle lennolle. Täytyyhän tytön kotiin päästä.

8. Olen pakittanut työpaikan parkkipaikalla autoon, kahden eri koulun pihalla autoihin, isän ja äitin roskakatokseen, entisen talon seinään, naapurin vieraiden auton kylkeen, isoveljen kaverin auton kylkeen.... Entisestä volvosta saattoi ajaessani roikkua puolimetriä jesseteippiä kun korjailut alkoivat kastuttuaan pettämään. Oppirahat on niin sanotusti maksettu, monta kertaa. Liian monta kertaa. Onneksi nykyään on peruutustutka ja ehkä vähän virheistä oppinut kuski. Ja onneksi en koskaan ole keilannut mitään liikkuvaa; autoa, pyörää, kävelijää, mitä näitä nyt on. Vaan vain ja ainoastaan paikkallaan olevia autoja tai roskakatoksia. Ja nekin tuli itse eteen, heh.

9. Kaikki on kuulleet tarinoita kuinka lokki vei jätskin tai hampparin kädestä. Kuinka moni teistä on kuullut tarinan, että loki pas*oi suoraan suuhun? Täällä bingo! Makasin rannalla selin ja selittäen, suuni kävi ja yhtäkkiä sen täytti valkoinen pläjäys. Öö, ei varmaan tarvi kertoa makuelämyksestä.

10. Minä yksinkertaisesti elän musiikista. Mitä tulee soittolistoihini, mieheni sanoi joskus, että niitä kuunnellessa tekee mieli ajaa metsään. Eli tästä ei ole vaikea päätellä, että pidän aika lailla melankolisesta musiikista. Yleensä se on aina englanninkielistä ja jonkun ystäväni sanoin outoa muusikkia random artisteilta. Itse sanoisin sen olevan inspiroivaa ja luovaa musiikkia, jota rakastan erityisesti kuunnella piirtäessäni, maalatessani tai johonkin muuhun keskittyessäni. Mutta taas se toinen puoli. Salilla ei meinaa joidenkin biisien kohdalla pysyä jalat millään maassa tai lantio paikallaan. Rakastan tanssimista ja musiikin voimaa. Ja tuota yhdistelmää. En erityisemmin herää suomihittien soidessa, mutta jotkut tietyt rytmit  ja hyvät beatit kolahtaa vain niin kovasti sisäiseen rytmiminään, että silloin mennään. Saako näin aikuisena vielä mennä johonki tanssikouluun? Onko muutakin kuin humppaa tai paritanssia jossain tarjolla?

Hmm. Kuinkahan kilahtaneen kuvan minä nyt itsestäni annoin? Kerrottakoon, että terve maalaisjärki täällä on kuitenkin edelleen tallessa. Ja värikkäästä ja eläväisestä luonteestani huolimatta olen aika maanläheinen kulkija. Ja melkoinen kotihiiri. Ja sanoisin, että sydän tallella. Ja olen minä, tällainen kun olen. Sinulle siellä ja toisella tuolla, enkä yritäkään yhtään mitään muuta.

16. elokuuta 2017

KUVAT VS. TODELLISUUS




Minulla on tunne, että yksi eniten bloggaamisen tai instan käyttöön liittyvä palaute meille bloggaajille on se, että miten kuvat vastaavat todellisuutta. Kuinka paljon silotellaan ja rajataan ulkopuolelle. 
Olen kuullut paljon kritisoivia kommentteja siitä, että ei bloggaajat ole sitä miltä näyttävät ja ei ne kodit ole sellaisia miltä ne näyttävät. Ja tämähän on aiheena ikiklassikko! Tästä aiheesta olen lukenut lukemattoman määrän vastapostauksia, että kuinka me bloggaajat itse määrittelemme mitä itse haluamme näyttää ja meillä on oikeus siihen. Ja siitä, että kuka niitä petaamattomia petejä tai kaatuneita maitolaseja haluaisi tulla katsomaan? Joten en mene nyt siihen ollenkaan, olette sen kuulleet jo varmasti.



Lähinnä haluan nyt omalta osaltani selvittää blogissa ja instassa näkyvieni kuvien taustat. Vastaavatko ne todellisuutta? Mielestäni vastaavat. Käsittelen toki kuvia, kuka ei? Ja lähinnä se on valoisuutta ja värikylläisyyden säätöä. Joskus enempikin. Mutta kohtuudella, aina. Mutta pointtini on se, että kuvaan avoimesti kotiani ja toki päätän itse, mitkä kulmat näytän ja milloin. Ja päätös siitä on onneksi, nyt ja aina, minun käsissäni. En juurikaan kuvaa eteistä tai pesuhuonetta, jotka ei mielestäni näytä miltään. Tai pyrin välttelemään keittiökuvissa lattialieden näkymistä. Se vain ei ole kaunis elementti. Eli on asioita, joita välttelen. Mutta kyllähän meistä jokainen, lähes tulkoon ainakin?, haluaa feedinsä näyttävän kauniilta. 

Mutta se mitä näette kuvissa, on lähes poikeuksetta totta. En nosta tyynyjä sängylle kuvia varten, vaan ne nostetaan siihen joka aamu. En osta kukkia kuvia varten, vaan pidän oikeasti kukista ja ostan niitä usein. En tee näyttävää kakkua kuvaa varten, vaan leivoin oikeasti paljon. Mutta, myös kuvaan paljon. Ja rakastan sitä.Tässä samalla haluan ottaa kantaa siihen, että ihmisillä tuntuu jostain syystä olevan sellainen käsitys, että kaikki esteettiset kattaukset ja kakut yms. tehdään pelkästään blogia tai instakuvaa varten. Ja se, että jos jonkun kattauksen kuvaa, se tekee siitä jotenkin huonomman. Tai vain ainoastaan kuvaa varten tehdyn. Ei vieraita tai muuten vaan laittamisen ilon vuoksi, ei tietenkään. Vaan pelkästään ja ainoastaan  kuvaa varten. Ja tämä loukkaa minua, esteetikkoa. Jos et ota kuvaa, kattaus on hyvä, jos otat - paha. Minulle on suotu ainakin jonkinasteinen visuaalinen silmä, miksi sitä en saisi käyttää? Tai oikeastaan, miksi se kattauksen taltioiminen ja jakaminen sosiaalisessa mediassa on niin paha synti? Mistä inspiraatiota seuraavien syntymäpäivien kohdalla löytää, jos kaikki pitäisivät kuvat vain itsellään. Ei olisi instaa, pinterestiä tai blogeja... Kyllä minä ainakin haluan jatkaa noiden kanavien suurkulutusta, ja inspiroitua. Ja innostua.Rakastan tehdä näyttäviä kattauksia, kakkuja ja leivoksia. Rakastan panostaa juhliin ja joskus pelkästään viikonlopun aamupalaan. Rakastan rakentaa asetelmia ja tehdä tavallisista asioista esteettisempiä. Uskooko joku oikeasti, että parin tunnin juustokakun leipomiset hyydytysaikoineen tehdään oikeasti yhtä kuvaa varten? Ja usein. Sanoisin, että kyllä tämä on sitä "rakkaudesta lajiin". Ei ne näyttävät kattaukset ihan ilmaiseksi ja ihan itsekseen synny. Kyllä ne vaativat aikaa, vähän ehkä joskus rahaa ja ennen kaikkea paljon työtä. Ei niitä yhden kuvan vuoksi kyhätä vaan kyllä siellä takana on se intohimo visuaaliseen tekemiseen ja estetiikkaan.Ja en edes mainitse, että on meilläkin päiviä, jolloin ateriat ovat nopeita huitaisuja ja kahvi juodaan seisten. Ja kuulkaas, on niitä monen monta kaunista kattausta ja kukkapuskaa pöydällä, joita ei koskaan kuvattu. Elämää on myös tuolla somen ulkopuolellakin. Onneksi. Vielä ainakin. Ja alunperin, siksihän tämän blogin aloitin, jaetaan ilot. Ne onnistumisen, pienet ja suuret ilot. Inspiraatioksi teille. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.



Mutta palatakseni siihen alkuperäiseen asiaan. Niin kyllä, meillä näyttää oikeasti tältä. Meillä on nuo kaikki näkyvät asetelmat aina, toki pyörittelen pieniä esineitä ja kasveja, mutta siellä ne aina on. Taljat on aina penkillä ja tyynyt sänkyllä ja sohvalla. Vihreää siellä sun täällä. Ja siistiä. Olen melkoinen friikki, mitä siisteyteen tulee. Haluan pitää paikat järjestyksessä ja pölypallot poissa. Lisäksi minulle on pahat allergiat, on se melkein välttämätöntänkin. Ja sekainen ja likanen koti ei vain sovi minulle. Kotia ei siis siivota kuvaa varten. Joskus toki joku kuvaa "rumentava" esine saatetaan nostaa sivuun, mutta ymmärrätte pointin.

Joten tästä inspiroituuneena kuvasin teille koko kodin. Kokonaan. Videolle. Ja se on nyt nähtävillä 24 tuntia minun instastoryssä. Klikkaile siis instagramiin @2xilo ja kurkkaa vastaako nuo yllä olevat kuvat todellisuutta? Keskiviikkona, tavallisena iltapäivänä, todellisuus meillä näyttää siltä.

13. elokuuta 2017

VALINTOJEN MAAILMA



Valintoja. Niin niitä tehdään. Kokoajan, joka päivä. Jokainen meistä, sinä ja minä. Huomaamatta tai tarkemmin ajateltuna. Toiset on helpompi tehdä, toiset vaatii pitkän pohdiskelun ja eri vaihtoehtojen puntaroimisen.

Mitä päättyy ostoskoriini, miten syön ja mitä syön. Mitä puen aamulla päälle, miten meikkaan ja esiinnyn. Mistä vaatteet on hankittu ja miten ja kuka ne on valmistanut, entä sitten kaikki ne kauneudenhoitotuotteet. Käytänkö alkoholia tai nikotiinituotteita. Tai kuinka paljon käytän. Mistä huonekalut on hankittu, suosinko kotimaisia valmistajia vai huonekalujättejä. Tekeekö kylppärirempan virolainen, naapurin Pekka pimeänä vai paikkakuntalainen kyseistä palvelua tuottava yritys. Ostanko auton ja minkälaisen sitten, vai käytänkö julkista liikennettä ja mahdollisiman paljon sitä omaa Helkamaa. Liikunko aktiivisesti ja monipuolisesti, miten suhtaudun kulttuuriin ja politiikkaan. Pidänkö itseni ajan tasalla ja millä tavalla. Miten puhun lapsilleni, puolisolleni ja muille ihmisille. Miten kasvatan lapseni, mikä on sallittua ja mikä kiellettyjen asioiden listalla. Käytänkö sosiaalista mediaa ja miten siellä esiinnyn. Ja millä tavalla tuon edellä mainittuja asioita sosiaalisessa mediassa esille. Olenko oma itseni, vai yritänkö luoda tietynlaista kuvaa itsestäni ja valinnoista. Ja teenkö sitä ihan normaali arjessakin, vai seisonko jokaisen valinnan takana. Vai yritänkö luoda parempi ihminen -kulissia.

Ajattelen, että jokainen meistä on vapaa valitsemaan kuinka tahtoo. En usko, että omat valintani ovat parempia kuin esimerkiksi sinun valintasi. Mutta en siedä feikkausta, haluan, että jokainen on oikeasti valintojensa takana. Totta kai on paljon näitä yllä mainittuja valintoja, joissa täytyy ottaa myös muun perheen mielipide huomioon ja tehdä ne valinnat yhdessä, perheenä. Ja valitettavasti osa noita valinnoista ei aina ole tahto tai halu-kysymyksiä, vaan tilillä näkyvä saldotilanne määrittää esimerkiksi ostopäätöksiin liittyvät valinnat. Tai esimerkiksi paikkakunnan yleinen tarjonta voi vaikeuttaa pienillä paikkakunnilla. Toiset meistä pohtii yllä mainittuja asioita hyvin tarkasti ja haluavat elää täysin tietyn kaavan mukaan. Osa meistä taas ei halua eikä jaksa vaivata päätään moisilla asioilla. Osa ei ajattele valintojaan sen tarkemmin, tai siihen, mitä pienikin valinta voi tarkoittaa pitemmässä juoksussa. Jokaisella valinnalla on kuitenkin aina seuraus. Jollakin tapaa, aina.

Sitten meillä on niitä isoja, ja yleensä hyvin haastavia valintoja, joita tulee elämässämme vastaan. Miten asun ja elän, kenen kanssa sen teen. Avioidunko, haluanko lapsia. Eroanko, palaanko yhteen. Miten elämänkatsomukseni ja uskoni. Yleensäkin kaikki ne asiat, jotka hyvin pitkälti juontavat siihen minkälaisia elämänarvoja ja -filosofiaa haluamme noudattaa. Totta kai muistan ja tiedostankin hyvin, että osa näistäkin asioita on sellaisia joihin valitettavasti pysty itse vaikuttamaan, vaan se on jonkin meitä suuremman käsissä.

Mutta sillon kun pystymme vaikuttamaan näihin valintoihin, miten ne me teemme. Miksi juuri nämä isoimmat valinnat on niin vaikeita tehdä? Totta kai näissä elämän suurissa kysymyksissä täytyykin pysähtyä miettimään ja niiden kuuluukin olla luonteeltaan vaikeita päätöksiä. MUTTA. Miksi näihin valintoihin annamme eniten ympäristön vaikuttaa. Kuinka moni voi käsi sydämmellä sanoa, että olisi jokaisen valinnan tehnyt täysin omaan sielun ääntä kuunnellen. Ei yhtään noussutta kättä, veikkaan. Vai onko joku meistä niin vahva? Ja mikä meitä jarruttaa tai vaikeuttaa? Juuri nämä kun mielestäni ovat niitä, jotka mielestäni pitäisi tehdä juuri itse, omaa sisimpään uskoen (ja toki muistan, että tietysti näistäkin osa pitää tehdä yhdesssä perheenä tai pariskuntana, mutta tiedätte mihin pyrin). 

Luulen, että pelko. Pelko menettämisestä. Pelko satuttamisesta. Pelko tulla satutetuksi, nöyryytetyksi tai hylätyksi. Pelko arvokkuuden menetyksestä tietyssä sosiaalisessa piirissä. Pelko tulla haukutuksi tai "selkään puukotetuksi". Pelko läheisten menettämisestä, pelko tulla yksinäiseksi. Pelko jonkilaisen sosiaalisen statuksen menettämisestä tai pelko tietynlaisen elämänlaadun menettämisestä. Pelko haavoittumisesta, joko itsensä tai lähimmäisten puolesta. Tai pahimmassa tapauksessa pelko tulla pahoinpidellyksi tai henkisen tai fyysisen väkivallan urhiksi joutumisesta.

Minä toivoisin, että meillä jokaisella olisi oikeus omiin valintoihin. Ja, että olisimme armollisempia toisia kohtaan kun he kohtaavat elämäntilanteen, jossa joudutaan tekemään vaikeita valintoja. Uskoisin, että meistä jokainen tuntee sisimpänsä kuitenkin kaikista parhaiten. Ja me emme voi olla koskaan varmoja, mitä valintojen takana on tapahtunut, tai mikä on ajanut kenenkin mihinkin valintoihin. Tänä päivänä meillä on vielä kokoajan enemmän ja enemmän mahdollisuuksia ja tarjontaa tehdä valintoja. Tänä päivänä meillä on myös helpompi ja helpompi arvostella toisten valintoja. Joko anonyymisti tai nimellä. Sen mahdollistaa tietenkin sosiaalinen media. 

Toivoisin, että me muistaisimme kun arvostellemme toisten uutta sohvaa tai hassuja kenkiä, toisten eroa tai uskoon heräämistä, että jokaisen niiden valinnan takana on pieni ihminen. Pieni ihminen, joka on itse tehnyt sen valinnan, ja saattaa olla hyvin herkässä tilassa. Emme voi koskaan tietää, mitä toisten valintojen arvosteleminen voi tehdä toiselle. Se voi satuttaa hyvin syvästi tai pahimmassa tapauksessa murskata hänen elämänsä. Hetkellisesti tai jopa pitemmäksi aikaa. Mutta sen tiedän, että jokainen meistä tulee joskus olemaan valintojen edessä. Pienien tai suurien. Mutta valintojen, jotka täytyy tehdä. 

9. elokuuta 2017

HITAASTI, HARKITEN. VALMISTA!




Meidän tv-seinä on vihdoinkin valmis. Aikansa otti, mutta nyt olen kyllä tyytyväinen. Pikkuhiljaa alkoi seinälle kerääntyä tavaroita ja harkiten mietin ja selailin eri vaihtoehtoja... Nyt se näyttää siltä, että siellä on kaikki paikallaan.Menun Wire -jalusta kukalle kulmaan ja Menun pienet hyllyt sekä Menun POV-kynttiläteline yläpuolelle. On niin oivat yksityiskohdat, hirmuisen hyvät ovat, minä tykkään. Television vasenta puolelta taas löytyy abstractia taidetta, omalla kädellä valmistettuna tietysti.Itsessään tuosta Sonoksen kaiuttimesta en välitä, mutta senkin on pakko, joissain olla. Ja olohuone toki sijaitsee keskeisellä paikalla ääneen ja musiikin suhteen ajateltuna. Ja onhan niitä visuaalisesti kauheampiakin kauittimia nähty :D Ja miehelle kodin tärkein huonekalu, niin minkäs teet..

7. elokuuta 2017

TEIDEN TUKKONA

Hei, ompa vaan kulunut tovi viime postauksesta. On ollut kesää, lomaa, reissua, hyvää mieltä ja pahaa mieltä. On ollut vaikeita päiviä, mutta onneksi myös niitä parempia päiviä. Ja pysytellään nyt niiden parempien päivien äärellä. 

Me nimittäin olimme reilun viikon mieheni ja hänen poikiensa kanssa karavaanaroimassa. Otimme myös nuorimman siskoni mukaan reissuun. Meillä oli hyvin hatarat suunnitelmat lähtiessä ja päätimme mennä aika lailla säiden ja tunteiden mukaan. Niin ja tietysti erityisesti lasten mukaan.













Matkamme alkoi tietysti täältä Keski-Pohjanmaalta, josta suuntasimme ensimmäiseksi Tuuriin ja lapset pääsivät miljoonativoliin. Sieltä jatkoimme hyvin nopeasti matkaa Kankaanpäähän, Kuninkaanlähteelle. Kuninkaanlähde on leirintäalue, jolle voin näin noviisikaravaanarina antaa täydet sata pistettä. Ihan mielettömän hyvä paikka olla lasten kanssa matkatessa, ja lisäksi kohtuu hintainen ja todella siistit yleiset tilat.

Kankaanpäästä jatkoimme matkaa etelään, ja asetimme asuntoauton mieheni veljen pihaan hetkeksi. Säät eivät suosineet, joten kokeilimme Konalassa sijaitsevaa Huimalaa, josta tietysti lapset tykkäsivät. Seuraavana päivänä pääsimme jo picniköimään hyvän ystäväni ja hänen miehensä sekä tyttärensä kanssa Oittaalle, ja lapset pääsivät purkamaan energiansa angry birds -puistoon.

Matkamme jatkui Mikkeliin, ja siellä tarkemmin Visulahteen. Sisäleikkipuisto ja ulkopuisto karuselleineen ja uima-altaineen oli lapsille yllättäen mieleen. Mutta siihenpä oikeastaan Visulahti sitten jäikin, toisen siellä vietetyn yön sijaan päätimmekin jatkaa matkaa Kuopioon.

Kuopiossa saimme nauttia savolaisesta vieraanvaraisuudesta koko rahalla ja kaksi täyttä päivää. Viimeinen pysäkkimme oli mieheni serkun luona. Hän perheineen oli järjestänyt meille melkoisen täysihoidon. Palju oli vuokrattu pihalle ja se seisoi siellä meitä odottamassa. Viikon asuntoautossa väännettyjen ruokien ja ruisleivän sekä mäkkärin varassa menneenä tuntui taivaalliselta päästä nauttimaan jotain muutakin. Ja R tarjosi kyllä meille sellaiset eväät, että niitä muistellaan vieläkin, ja varmasti pitkäänkin. Viimeiset lomapäivät sujuivat leppoisassa yhdessä olossa heidän suurella pihalla touhutessa ja yhdessä tekemisestä. 

Meidän sisäiset karanaavarit kyllä heräsivät... Hmmmm, mihin sitä ensi kesänä lähtisi?