12. kesäkuuta 2017

VAHVA, HEIKKO MINÄ




Me ihmiset. Miksi me niin kovasti yritämme, esitämme ja olemme jotain muuta kuin emme ole. Tuntuu, että tässä maailmassa, tässä hetkessä täytyy olla pärjäävä, vahva ja pärjäävä. Välillä tuntuu, että jokainen meistä vetää aamulla haarniskan ylleen ja riisuu sen vain yön ajaksi. Haarniskan, joka peittää kaikki tunneheilaukset. Ne negatiiviset heilaukset ainakin. Me emme voi olla heikkoja. Tai saa ainakaan näyttää sitä. Meillä on autot, kodit, vaatteet kunnossa, mutta ennen kaikkea me kaikki olemme yhtäkkiä myös superihmisiä. Superihmisiä, jotka kerkeävät joka paikkaan, kerkeävät tehdä kaiken ja enemmänkin, eikä koskaan murru. Ainakaan kenenkään nähden. Minusta tämä aika tässä ja nyt on aika vaativa.

Minä olen heikko. Kuvittelisin, ja olen usein kuullutkin, että myös minulla on juurikin tuo valtaisa suojamuuri, jonka läpi ei tunnu pääsevän kukaan. Mutta nyt se on sortunut. Sortunut niin, että myönnän jopa täälläkin, että en aina jaksa. 

Olen myös se ihminen, jonka oletetaan omaavan hyvä itsetunto. Nou nou nou. Ehkä itsevarmuutta, mutta itsetunto on jo sitten ihan toinen asia. Itsetunto tai omanarvontunto. Voin kyllä olla hyvin vaakuuttava tilanteissa, jossa olen ns. "niskan päällä". Tarkoitan sitä, että tiedän tai osaan jonkin asian niin hyvin, että luotan itseeni sata prosenttisesti. Saatan myös olla niin myös mielipiteineni kanssa. Minulle on kehittynyt hyvin selkeä maailmankuva, miten haluan olla ja elää, ja mistä arvoista haluan pitää kiinni. Ja ilmaisen kyllä niistä selkeästi mielipiteeni. Samoin ihan peruskeskusteluissa, joihin minulla on vahva mielipide. Jos ei, en viitsi edes sekaantua. Ja en minä ihmisiä pelkää tai uskallan sanoa kyllä ääneen mitä ajattelen, ja jopa senkin, minkä joku toinen jättäisi sanomatta,

Mutta. Se itsetunto. Tai se omanarvontunto. Tai itsekunnioitus. Se mikä on sitä kaikkein sisintä meissä. Miksi se onkin joskus niin vaikeaa uskoa itseensä? Tai tiedättekö sen tunteen kun tuntee itsensä niin pieneksi ja kelvottomaksi. Mitättömäksi. Olen viime aikoina pohtinut paljon asiaa ja todennut, että iän ja minäkuvan selkeytymisen myötä itsetunto on lujittunut. Mutta kuitenkin on asioita, jotka ovat aikoinaan tehneet siihen niin valtavia säröjä, että välillä aikuinenkin on aivan avuton ne kohdatessaan. Ja uskon, että meillä monella on niitä, mutta taistelemme kovasti, ettei ne näkysi ja antaisi heikkoa mielikuvaa. Huomaan itse ainakin usein ihmisistä heikkoja kohtia, mutta ne peitetään juuri niillä muureilla ja haarniskoilla, kovuudella. Pahimmassa tapauksessa muita syyttämällä tai alistamalla. Tai itseä jalustalle nostamalla. 

Nyt minä kannustaisin avoimuuteen meitä jokaista, vaikka vaikeaa se onkin. Vallan vaikeaa minullekin. Avataan ne rikkinäisemmätkin itsemme, jotta voisimme saada ne säröt umpeen tai ainakin pienemmiksi. Ainoa tie kai kuitenkin on vain kohdata ne, ja sisimmissämme me kaikki varmaan kuitenkin tiedämme sen. Tai ainakin yritetään. Yritetään. Yhdessä.

5 kommenttia:

  1. Itsekin olen aiheesta muutamaan kertaan kirjoittanut blogissani. Minä voin pitää itsestäni, mutta välillä mietin, että miksi esim. mieheni haluaa olla kanssani, kun olen tällainen tai sellainen. Pitäisi unohtaa moinen ajattelu, mutta hitto kun se on välillä niin vaikeaa.
    Yritetään yhdessä, mukana ollaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Olet parasta miehellesi juuri tuollaisena. Ja kaikille muillekin. <3

      Poista
  2. <3 Viime aikoina luonnostellut postausta omasta epävarmuudesta <3

    VastaaPoista
  3. Itsensä hyväksyminen kaikkine puutteine ja vikoineen, itsensä kunnioittaminen ja arvostus on pitkä tie. Muistan nuorena naisena (ehkä sinun iässäsi) lukeneeni yhden erittäin hyvän kirjoituksen sisäisestä puheesta, jota käymme itsemme kanssa. Millä sävyllä puhut itse itsellesi? Kirjoittaja sanoi, että havahtui siihen, kuinka törkeästi hän puhui itse itselleen, niin ettei kukaan koskaan saisi puhua niin törkeästi toiselle. Kirjoitus avasi silmäni ja aloin kiinnittää huomiota siihen, mitä ja millä tyylillä käyn itseni kanssa keskustelua. En tiedä, onko tästä apua sinulle, mutta usein ajan kanssa sitä tosiaan oppii hyväksymään itsensä, jopa pitämään itsestään!<3

    VastaaPoista

HEI SIELLÄ! IHANA KUN KÄVIT, SUURKIITOKSET KOMMENTISTASI ♡