26. toukokuuta 2017

KESÄN EKAT


Terdekaffet. Tai terassikahvit jos mennään ihan näin virallisesti. Ilta oli lämmin, kahvi oli kuumaa ja rahka-hedelmävati oli täydellisen raikas. Se oli siinä, mitäpä sitä muuta, ja vieläpä juurikin tosi hyvä just noin. Ja vielä ihan ex tempore kannettiin kamat ulos. Ja aloimme, no, tietenkin nautiskelemaan, heh.




24. toukokuuta 2017

KAKSIKYMMENTÄKUUSI








Onnistuimme viettämään syntymäpäiviäni kaikesta huolimatta. Juhlimme hyvin pienesti (osan) perheen kesken. Jaksoin, ja onneksi jaksoin kokeilla uutta kakkureseptiä. Kehittelin juustokakku reseptin, josta tuli niin kaunis, ja niiiiin herkullista. Ainakin itse leipurin makuhermoihin sopiva, heh heh. Ainut syntymäpäivätoiveenikin toteuttiin, sain ilmapalloja heliumilla, hempeillä sävyillä varustettuna. Niiiin, täytinkös muuten kuusi vai kaksikymmentäkuusi. No, ne koristivat kivasti syntymäpäiväiltaa ja myöhemmin toimi loistava kuvausrekvisiittana, näette varmasti myöhemmin. Muutamin kuvin ajattelin näyttää millainen ilta oli. Kuvaustaidot ja -käsittelytaidot lienee jäänyt sinne samaan laatikkoon mistä kamerankin kaivoin melkein vuoden käyttämättömyyden jälkeen. Ajattelin käydä pikku palasia kerrallaan hakemassa niitä takaisin. Ainakin yrittää. 

23. toukokuuta 2017

MINÄ JA SUURI PIENI ELÄMÄ

Tätä tekstiä olen rustannut pitkään. Avannut, muokannut, sulkenut ja toistanut tätä lukemattomia kertoja. Miettinyt kerronko kaiken vai kerronko sittenkään mitään. Miettinyt kirjoitanko lopettavani kaiken blogiin liittyvän vai kokeilevani vielä kerran... Tämä on/off bloggaus on hävettänyt, miettinyt kehtaako edes enää aloittaa. Onko minulla edes mitään annettavaa. Ja ansaitsenko enää edes uutta (ja tällä kertaa varmasti viimeistä) mahdollisuutta...

Nyt tänään, syntymäpäivänäni tuntuu, että on nyt on se the hetki. En tiedä mistä aloittaisin, mitä kertoisin, mutta nyt haluan sen tehdä.


"Minä kakskytviis! Iso tyttö. Melko hurjan kyydin antoi minulle mennyt vuosi, enkä ollut tunteineni pysyä perässä. Jos tuleva vuosi olisi vaikka aavistuksenkin lempeämpi... Joka tapauksessa, mainioin fiiliksin kohti 26tta (kolmeakymppiä nouu), nyt suunan on pakko olla aurinkoisempi."

Noin kirjotin minä tasan vuosi sitten Facebookiin ystävilleni. Ajattelin perimmäisenä luonteenpiirteenäni omaavani positiivisuudella, että nyt suunta ei voi olla kuin keveämpi, ja tuleva vuosi ei voi olla muuta kuin hellempi. Tuolloin vuosi sitten minulla oli takana paljon henkistä ja fyysistä kipuilua. Minulla oli takana silloin vuosi sitten myös vajaan puolenvuoden takainen avioero, josta en sanallakaan täällä blogissa maininnut. Terävimmät olivat sen rivien välistä lukeneet. Olin niin herkässä mielentilassa, että en rohjennut avata asiaa täällä. Ja jälkikäteen ajatellen (ja muiden blogissa aihetta avanneiden kivittämistä seuranneena), olen kiitollinen itselleni, etten altistanut itseä mahdollisille extrakipuilulle, 

Loppujen lopuksi kävin niin, että kuoppa mitä kaivoin itse, ja mitä ympäristö myös ihan hiukan avitti, laajeni niin syväksi, etten jaksanut enää tulla tänne esittämään yhtään mitään. Jonkin aikaa olin saanut bloggaamisesta piristystä ja muuta ajateltavaa, mutta sitten tuli se ahdistus. Ahdistus teennäisyydestä, siitä ettei blogi tuntunut/näyttänyt omalta, "salailusta", vaikka mitään velvollisuutta minulle ei ollut eikä ole edelleenkään vaikeista asioista kirjottaa.



"Hihiii olettekos nähneet tuttuja näkymiä lehdissä tänään? Aamukahvilla luin lehteä (mitä en yleensä edes harrasta), josta löytyi juttua itsestäni ja entisestä kodistani! Kuvia katsellessa täytyi kyllä todeta, että oli minulla ihana koti. Eipä paha kyllä ole tämä nykyinenkään, josta yhtään kuvaan en vielä instaan ole ladannut. Vaikka tovin tässä olen jo asunutkin. Tästäpä päästään oivasti aasinsiltana hiljaisuuteni ja hiiiiieman venähtäneeseen sometaukooni. Edellisestä tänne ladatusta kuvasta on tapahtunut paljon. On tapahtunut paljon hyvää ja myös valitettavasti paljon pahaa. On uusia tuulia, on uusia pieniä ja suuria ihmisiä, uusia ympäristöjä ja kipinöiviä tunteita. Niin myös on ollut kyyneleitä, kipua ja mustia tunteita. On ollut enkeleitä, rankkasadetta, tähtipölyä, kallioita, myrskyjä, siunausta. On ollut elämää kaikissa eri väreissä. Kauanko menee tästä kuvasta seuraavaan? Sitä en tiedä. Enkä tiedä just nyt paljon muutakaan. En tiedä avaanko asioita enemmän myöhemmin. Vai avaanko ehkä koskaan. Ehkä haluan joskus jakaa tarinaani, ehkä suljen muutaman luvun, enkä avaa niitä enää koskaan. En halua aiheuttaa haljuja vihjailuja, vaan vain sanoa, että me kaikki elämme omaa värikästä elämäämme. Toisilla värit pysyvät kirkkaampina, toisilla ne ovat tummempia. Mutta jos jotain tiedän, niin sen, että meillä jokaisella on ne omat tarinamme ja värimme. Ja tiedän myös, että te ihanat siellä pysyyte, eikä minulla ole velvollisuutta ladata yhtään kuvaa jos en itse koe niin haluavani. Kuvia alkaa tippumaan varmasti sitten, kun into on takaisin. Ja lopuksi suuri kiitos @tanja_hakala ihanasti kirjoitetusta ja @sari_rantanen_photography loistavasti kuvatusta jutusta. "

Julkaisin yllä olevan kuvan ja tekstin Instagramiin (2xilo) kolmisen viikkoa sitten. Ja silloin en vielä tiennyt lataanko yhtään kuvaa tuon jälkeen vai miten käy. Kävi niin, että aloin heräillä. Aloin herätä henkiin, virota. Lähinnä siis somen osalta siis. Innostuin kuvaamisesta ja kirjoittamisesta ja yleisestikin kaikesta tuosta tekemisestä niin paljon, että kuvia onkin tulvinut sen jälkeen melkoisen tiheästi. 

Elämä on tällä hetkellä aika selviytymistä, kurjana on olo. Luulin, vuosi silloin Facebook-päivitystä kirjottaessani, että suunta ei voi olla kuin aurikoisempi. Mutta miten mustaksi sen muuttui. Olen perusluonteeltani hyvin positiivinen, enkä halua antaa itsestäni dramaqueen mielikuvaa, mutta joskus vain sattuu niin, että sataa roppakaupalla "sitä *askaa itseään" niskaan. En kaipaa sääliä, uteluita tai halua vihjailla yhtään mitään, Tälllaista se nyt on ja nyt en esitä mitään, sanon sen suoraan; elämäntilanteelleni ei oikein löydy sanoja, hankala ei ole lähelläkään todellisuutta. Niin kuin tuossa aikaisemmassa instatekstissä mainitsinkin, että ehkä avaan asioita vielä, ehkä en. Katsotaan kun olen ehyempi. Mutta just nyt kaipaan erityisen paljon tavallisia arkisia asioita piristämään päiviä, ja parhaiten niitä saan leikkimällä luovaa. Joten ajattelin, että alkaisin taas jakaa niitä myös teille. Ehkä nyt on helpompi, kun olen rehellinen. En aio kadota yhtäkkiä, niin kuin aikasemminkin siis pari kertaa aikasemminkin tein. Kerron jos en yksinkertaisesti pysty tuottamaan, ja sanon jo heti tähän, että bloggaan just ja ainoastaan silloin kun siltä tuntuu, ja just ja ainoastaan myöskin niistä asioista mitkä tuntuu sopivalle. Pyydään myös nöyrästi anteeksi sitä, että blogini on aivan liikaa kärsinyt elämäntilanteideni muutoksista ja olen sillä tavoin vain kadonnut yhtäkkiä. Loppujen lopuksi, me kaikki olemme vain ihmisiä. Pieniä ihmisiä. 

19. kesäkuuta 2016

FIILISKUVAILUA








Kävin kuluneella viikolla ottamassa vielä hieman fiiliskuvia Forenomin aparthotellista, jonka sisustuksen suunnittelin. Kirjoittelinkin tuosta projektista aiemmin täällä, mutta nyt haettiin vielä vähän yksityiskohtaisempia ns. fiilistelykuvia. Aulatilat alkavat olla myös viimeisiltä viimeistelyiltä valmiita, joten josko pääsisin vielä kuvaamaan ja näyttämään nuokin tilat teille.Kesä on tuonut mukanaan lisää mielenkiintoisia ja upeita projekteja, niin pienempiä kuin vähän isompiakin. Juuri nyt olo on innostunut, ehkä jopa hieman jännittynyt. Toivottavasti pääsen näyttämään teille jo ensi viikolla oman pienen projektini hedelmät ja sitä myöten järjestämään ehkä arvontaakin. Ihanaa tulevaa viikkoa ystävät. ♥