24. syyskuuta 2017

HALVIN, NOPEIN JA HELPOIN DIY

...ikinä! Jos välineet sattuu löytymään kotoa, niin kuin minulta. Minulla on aika monenlaista askartelupaskartelutavaraa tuolla kaappien perukoilla. Ja kiitän joka kerta itseäni, että on - kun inspiraatio iskee. Niin kävi tälläkin kertaa, että kaikki löytyi ja diy-projektiin ei tarvinnut laittaa rahaa, eikä aikaakaan kuin kymmenisen minuuttia.

Nimittäin näinkin simppeli kuin öljypullon tuunaus. Olen etsinyt sopivaa öljypulloa  Menun myllyjen kaveriksi joka ikisestä paikasta, ja kaikki ovat olleet joko liian suuria ja pieniä tai muuten vain ei ole miellyttäneet silmää. Ja nuo kaikki kolme kun ovat joka päiväisessä käytössä, on niiden helpon olla siinä tasolla lähellä. Eikä Menun myllyjä mielellään edes laatikkoon piilota. Mutta tuo öljypullo on ollut pitkänaikainen ongelma. (Onneksi se ongelmista pienin elämässä...)Mies toi joskus kauppareissultaan mukanaan tämän todella tumman pullon öljyä ja sitten välähti. Melkein koko pullo on eka dc-fixattu mustalla, en tiedä erottaako kuvasta edes rajoja. Ja sitten valkoinen raita ja mustilla kirjaintarroilla teksti kylkeen. Eikös mene aika täydestä? Nyt vain täyttelee tuota sen mukaan kun tyhjenee. Kyllä kehtaa pulloa nyt pöydällä pitää.
Ps. Meidän Suomi -sarjan teos numero kaksi löytyy täältä.

23. syyskuuta 2017

"MEIDÄN SUOMI"

"Voi elämän ihmeellisyyttä. Se yllättää. Se on yhtäkkiä ihana. Minulle. Se on ollut aika tympeä minulle. Kauan. Välillä hirmu ankara. Mutta tänä päivänä, olen ihmeissäni. Hyviä asioita tapahtuu, kun odottaa. Ja yrittää. Ps. Ankean vihjaileva, tiedän. Mutta kuulette hyvin pian lisää. Mutta minun oli pakko tehdä tämä. Päivitellä itseni ja sinun vuoksi. Usko itseesi, minä en ole uskonut. Ainakaan tarpeeksi. Yksi klise vielä, mene sinne minne sydän sanoo. 🌿 Ihanaa ihmeellistä torstaita!"

Noin minä veistelin instagramiin ja jätin asian ärsyttävästi leijumaan. No tässä se nyt sitten tulee kun asiat ovat vihdoinkin varmistuneet. Minun hankkeeni "Meidän suomi" on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Hankkeeseen kuuluu 100 erilaista maalausta kauneimmasta Suomesta, joista ensimmäinen julkaistaan tänään ja loput 99 tästä päivästä eteen päin joka päivä yksi kerrallaan. Hankkeeni huipentuu joulukuussa pidettävään viikon näyttelyyn Kaapelitehtaalla Helsingissä! Tämä hanke on täynnä tunnetta, rakkautta ja tunteiden purkua. Olen todella otettu, että saan olla osana Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa. Tämä hanke on minulle hyvin merkityksellinen, ja alla voitte lukea mistä syystä.



Tein blogini ylärivin pikavalintoihin uuden, tätä hanketta koskevan "Meidän Suomi" -sivun, jonne tulee ilmestymään teokset joka päivä. Tietenkään valokuvat maalauksista eivät kerro lähellekään koko totuutta, vaan värit ja sävyt pitää nähdä. Toivottavasti nähdään mahdollisiman monen kanssa sitten joulukuun näyttelyssä. Ja hei, näistä jokaisesta tulee kymmenen painettua versiota. Ainoastaan kymmenen siis jokaista, joita teillä on sitten mahdollisuus pala tätä hanketta, meidän Suomea kotiinne. Kerron myöhemmin mistä ja miten.

22. syyskuuta 2017

KUN MUA SATTUU

Mietin usein, että minkälaista kuvaa itsestäni välitän blogin kautta. Tai minkälainen fiilis jää ihmisillä, jotka tapaavat minut? Tai heillä, jotka tuntevat minut ja nähdään pitkästä aikaa? Jokainenhan meistä miettii aina välillä, että mitä muut ajattelevat. Se ei ole minulle kuitenkaan mikään rasite. Enkä käytä siihen juurikaan oikeastaan sitten loppujen lopuksi aikaa. Ensinnäkin, olen ymmärtänyt, että niin ei voi elää ja toiseksi, minulla ei olisi siihen edes voimia.




Huomaan ja kuulenkin usein, että annan aika itsevarman kuvan itsestäni. Jopa jollakin tapaa menestyvän. Ja sen teen vahingossa. Opeteltuna. Tai oikeastaan opittuna. Se on ikään kuin sisään rakennettu mekanismi, jonka pyörät pyörivät ihan itsestään. Huomaan pukevani sen selviytymisnaamarin joka aamu aina uudelleen ja uudelleen päähän. Ja uskon, että niin tekee minun lisäksi myös joku muukin. Sellaista on maailma. Täällä pitää selviytyä, heikkous on no, heikkoutta.

Jälkikäteen ihmiset kyllä pystyvät kertomaan, kuinka ovat kamppailleet sen ja tuon asian kanssa. Ja kuinka vaikeaa elämä oli silloin ja tuolloin. Mutta tilanteen ollessa päällä, teemme kaikkemme, että sitä ei huomaisi kukaan. Että sinua ei nähtäisi heikkona, huonona. Ehkä heikkouden ympärille on rakenettu niin suuri häpeän tunne, että sen myöntävät nähdään säälin kerjääjänä, huomion hakuisena. 

Ja niin olen tehnyt minäkin. Jo pitkään. Vuosia. Ja nyt myönnän ensimmäistä kertaa konkreettisesti julkisesti, että minulla on aika huono olla. Olen sitten huono, heikko tai mitä tahansa, mutta nyt elämä on aika selviytymistä, jaksamista. On hyvin henkisesti raskasta esittää livenä ja somessa "normaalia". Mutta koska kaikki muutkin tekee niin, teen sen automaattisesti minäkin.




Olen huomannut, että kaikista vaikeinta minun on rakastaa kaikista maan päällä kulkevista ihmisistä kuitenkin loppujen lopuksi minua itseäni. Itseeni minulla on ollu hyvin paljon vaikeuksia rakastua, mutta saati sitten yllä pitää sitä. Hoitaa ja pitää huolta suhteesta itseeni. Se suhde voi hyvin helposti järkkyä tai saada säröjä. Välillä aivan sirpaloitua.

Usein kuulee, että itsensä hyväksyminen on helpompaa mitä vanhemmaksi tulee. Minulla se on mennyt varmaan aika lailla toisin päin. Elämä on rankaissut minua syystä tai toisesta kovalla kädellä ja minä en ole pystynyt pysymään vahvana. Aina kun alan jo hieman rakastumaan itseeni, tulee joku tai jotain, mikä keskeyttää sen projektin, rakkausmatkan itseeni. Tuntuu, että ikään kuin minulle ei sallittaisi sitä vaan palautellaan aina takaisin maan pinnalle, tai oikeastaan sinne kaikista syvimpään kuoppaan.

Välillä tuntuu, että menneisyyden säröt eivät jätä ikinä rauhaan. Ne tappavat jokaisen uudesta asiasta innostumisen, yrittämisen ja menestymisen. Ne tulevat kaikkialle tielleni, mitä ikinä yritänkään. Tuntuu jo tarpeeksi raskaalta hyväksyä menneisyydessä tapahtuneet asiat ja niistä muokkaantunut ja vääristynyt minä-kuva. Mutta sitten pitää vielä maksaa kovaa hintaa elämän joka ikisellä saralla kun ne kummittelevat ajatuksina, tunnelukkoina ja epäluottamuksena itseeni.

Minä olen niin kesken. Niin palasina. Haluaisin parsia itseni kokoon ja yritänkin sitä. Mutta elämän julmuus on yllättänyt minut ja häirinnyt minun projektia-minä. Sitä minun rakkausmatkaa itseeni. Saan paljon apua eri tahoilta, mutta mikään tai kukaan ei pysty minua korjamaan ennen kuin olen itse siihen valmis. Ja sehän se ristiriitaista onkin, kun haluaisi parantua ja päästä eteepäin, mutta on kuitenkin vielä historiassa kiinni.  Vaikka yrittää oksentaa koko menneisyyden pois kehosta ja mielestä, niin silti se on siellä. Se ei käskemällä lähde. Ja ainahan se varmasti tulee olemaan osa minua, mutta toivoisin sille pienempää roolia elämässäni.

Sinä siellä, joka ei meinaa pärjätä. Älä huoli, en minäkään. Tehdään yhdessä heikommillekin, elämässä kamppaileville tilaa. Sinä, jolla tuntuu, että ahdistaa niin, että sydän puristuu, tiedätkös, et ole ainoa. Uskalletaan näyttää heikkoutemme, pienuutemme. Ei se meistä enää ainakaan yhtään entistä huonompaa tee.


PS. Onneksi minulla kaikessa tässä synkkyydessä on yksi huuuge uutinen teille, joka on minulle usko tulevaisuudesta, onnistumisesta ja minusta itsestäni. Siitä heti huomenna.

21. syyskuuta 2017

KUN AIKA ON

Tänään instastoryäni katsoneet huomasivatkin, että olen aika haikeissa tunnelmissa. Muutama selvityksen sana siitä, että mitämitämitä. Tämä tuli aika yllättävän nopeasti meille ja oon vielä edelleen hämilläni. Olo on yhtä aikaa super innostunut ja jännittynyt, mutta samalla haikea ja pelokas. Niin siis tätä kotia ei meillä enää kauan ole. Vuokrasopimus on irtisanottu ja uusi koti etsinnässä 500 kilometrin päästä. Elämän tuulet ovat ohjanneet meitä siihen suuntaan ja me päätimme hypätä rohkeasti mukaan.






Tämä on minulle valtaisan iso muutos. Olenhan asunut lähes koko ikäni Pohjois- tai Keski-Pohjanmaalla. Muutama ulkomailla asuttua vuotta ja teinikesää Helsingissä lukuun ottamatta. Mieheni työt oikeastaan ajoivat meidät sinne, minulla suunta on vielä hieman hukassa, samalla kun olen myös itsenikin kanssa. Ehkä siksi myös pelon tunnettakin kaiken innostuksen lisäksi on.. Mutta uskon, luotan ja toivon, että myös minun kuvioni selkeytyvät ajan kanssa.

Mutta pienemmillä paikkakunnilla asuneena odotamme innolla kaikkia niitä mahdollisuuksia ja palveluita mitä pääkaupunkiseudulla on meille tarjota. Tulemme varmasti viihtymään, sitä en epäile ollenkaan. Ja spontaanisuutemme myötä olemme huomanneet, että helpompaa olisi asua jossain, mistä ei tarvitsisi ensin ajaa kuutta tuntia johonkin suuntaan päästäksemme tekemään jotain.

Vielä on hieman muuton ajankohta auki, se saattaa tulla hyvinkin nopeasti, mutta ainakin kuukauden sisällä. Tässä täytyy alkaa järjestämään asioita pikapikapikavauhtia ja vain toivoa, että kerkeäisi saada kaikki asiat kuntoon.

Ja pssttt. Jos jollain on tiedossa hyväkuntoinen vuokrakolmio järkevien kulkuyhteyksien läheisyydessä, heitä mailia!